Arvostelussa: Pukumiehet-sarja

Suits tai suomeksi Pukumiehet (2011 -) on hyvin perinteinen lakimiesdraama nasevalla huumorilla höystettynä. Monet ovat kehuneet sitä ja se on yksi sellaisista sarjoista, joiden olemassaolon kaikki tavallaan tietävät, olivatpa katsoneet sitä tai eivät.

Pearson Hardman on ison luokan lakimiesfirma New York Cityssä. Yritykseen palkataan vain Harvardin parhaimmistoa ja juttuja ratkaisevatkin NYC:n parhaat lakimiehet. Harvey Specter on sarjan toinen päähenkilö, omasta ja muidenkin mielestä ammatissaan parempi kuin kukaan muu. Harvey on charmikkaan kujeileva mutta myös armottoman määrätietoinen. Hänen tapansa hoitaa työtään saattaa olla jopa kyseenalainen, mutta tulokset puhuvat puolestaan. Harvey tekee kaikkensa, ettei hänen tarvitse mennä oikeussaliin ratkaisemaan tapausta valamiehistön eteen vaan pyrkii sovittelemaan jutun kuin jutun oman firmansa hyväksi.

Mike Ross ja Harvey Specter

Pukumiesten (a.k.a. Suitsin) toinen päähenkilö on pilveä diilerikaverinsa kanssa pössyttelevä Mike Ross, jolla on valokuvamuisti. Nuori mies elättää itsensä ja mahdollistaa vanhainkodissa asuvan isoäitinsä hoidon tekemällä yliopiston pääsykokeita muiden puolesta. Erityisen monta Mike on auttanut juuri oikeustieteelliseen ja hän kykeneekin saamaan kokeesta minkä tahansa pistemäärän. Miehenalku ei saa elämänsä syrjästä kiinni ja epätoivoissaan suostuukin diilaamaan ystävänsä puolesta laukullisen kannabista sovittuun osoitteeseen. Harmi vain, että kyseessä on poliisin juoni ja Mike meinaa jäädä kiinni ensimmäisellä keikallaan.

Sarjan asetelma alkaa siitä, että erilaisten kommellusten kautta Harvey, joka ei millään haluaisi palkata vaivoikseen uutta alaista, päätyy haastattelemaan tehtävään poliisia pakenevaa Mike Rossia. Harvey saa tietoonsa, ettei Mike ole laillinen lakimies, mutta valokuvamuisti takaa nuorukaiselle käyttöön ammatissa tarvittavat tiedot. Vakuutettuaan arvostetun lakifirman osakkaan, Mike Ross aloittaa uransa Pearson Hardmanilla (vale)lakimiehenä.

Pukumiehet ei tarjoa yllättyksiä käsikirjoituksen, kuvauksen, editoinnin tai näyttelemisen osalta. Näyttelijät ovat aivan ok, moni tekee hyvääkin työtä sarjan edetessä eikä kukaan esitä rooliaan huonosti tai epäuskottavasti. Kuvauksella ei kikkailla, kuva on vakaa ja kameran olemassaolo niin näkymätön kuin mahdollista. Kohtausten välissä vilahtaa usein ilmakuvaa NYC:stä niin ajankohdan indikaattoriksi kuin häivytykseksi seuraaviin tilanteisiin. Ainoa poikkeus sarjan editoinnin osalta ilmenee vain flashback-jaksoissa, joissa suurin osa ajasta vietetään menneisyydessä hahmojen aikaisempia vaiheita seuraten. Flashbackit kuvataan aavistuksen verran kellertävimpinä ja lämpimimpinä kuin niin sanottu normaali aika. Mistään maata mullistavasta poikkeuksesta ei kuitenkaan missää nimessä ole kyse.

Käsikirjoituksen osalta minulla on niin kehuja kuin moitittavaa, vaikka pääasiassa kyseessä on niin perusdraamakauraa kuin olla ja voi, jolloin kommentoitavaa ei juurikaan ole. Se ei välttämättä ole huono asia; käsikirjoituskliseet tai eräänlaiset vakiintuneet tavat ovat kliseitä ja vakiintuneita tapoja ihan syystä, sillä ne toimivat ja tuottavat katsojaa viihdyttävää materiaalia.


Henkilöhahmojen välinen sanailu on monesti hyvin toimivaa, naljailu käsinkosketeltavaa ja huumori ihan osuvaakin. Kertaakaan tosin en ole tälle sarjalle naurahtanut, vaikka IMDb:ssä sen toiseksi genreksi on merkittykin komedia. Itse en väittäisi Suitsia (a.k.a. Pukumiehiä) komediaksi edes subgenreltään, sillä sen sekundaarinen saatikka primaarinen tarkoitus ei ole naurattaa. Toki Harveyn ikuisella kilpailijalla ja firman toisella menestyneellä lakimiehellä Louis Littillä on välillä erinomaisia juttuja (ohuesta noloudesta huolimatta) ja Harveyn sihteerin Donnan letkautukset ovat jotakin niin kultaista, että voisin ottaa osan näistä lohkaisuista ihan omaankin käyttööni. Donnasta tulikin mieleeni se, että Pukumiehet-sarjan parhaita puolia on sen suhtautuminen naisiin: vahvana, itsenäisenä ja osaavana esitetään niin sihteerit, lakimiesten avustajat kuin johtajatkin.

Ensimmäisestä kaudesta nautin kovastikin, sillä kaikki oli uutta. Seuraavasta kaudesta alkaen jatkuva juonittelu, yllätyksettömyys ja tieto siitä, että välierien häviämisestä huolimatta päähenkilöt eivät juurikaan koe suuria tappioita, aiheutti sen, että tulin jotenkin juonisokeaksi. Olenkin katsonut sarjaa nyt kolmannen kauden loppuun tajuamatta mitä siinä oikeastaan edes tapahtuu. Toisaalta se, että tällainen katselukokemus on mahdollinen, kertoo myös siitä, että Pukumiehet on monilta osin laadukasta viihdettä: siitä voi nauttia ilman, että keskittyy juonenkäänteisiin suuremmin.


Lempihahmoni on ehdottomasti Harveyn eräänlainen arkkivihollinen Louis Litt, joka sarjan alusta saakka kuvataan hyvin armottomana ja juonittelevana. Todellisuus ei kuitenkaan ole ihan tämä ja sarjan edetessä minulla käy Louisia jatkuvasti enemmän sääliksi. Hän onkin ainoita hahmoja, joka oikeasti kehittyy kausien varrella, vaikkakin hänestä leivotaan jonkinlaista comic relief -tyyppistä hahmoa. Näyttelijä on sympaattinen ja vähän hamsteria muistuttava Rick Hoffman. Olen myös tyytyväinen, että sarja on uskaltanut kuvata Louisia hyvin vastakohtaisissa tunnelmissa: jopa lapsenomainen herkkyys ja tunteikkuus yhdistyvät tässä hahmossa voimakkaaseen johtajuuteen ja raadollisen auktoriteetin tunteeseen. Jännittävää on myös se, että miespuolinen hahmo, joka on kaikkea muuta kuin Hollywood-perinteinen uros, kuvataan seksuaalisena ja vieläpä ilmeisesti ihan hyvänä petikumppanina. Tämä on tervetullutta miesstereotypioiden rikkomista.

Sen sijaan päähenkilöt osoittautuvat jokseenkin heikoiksi. Harvey on kaikessa mahtipontisuudessaan ja ylivoimaisuudessaan vähän ärsyttävä ja tylsä, Mike Rossin mielenkiintoisimmat puolet ohitetaan nopeasti ja pääasiassa hän vain juoksee Harveyn perässä kuin leimautunut ankanpoika.


Naiset ovat suurimmissa määrin mielenkiintoisia hahmoja, sillä heillä on laajempi tunneskaala kuin miesvastineillaan. Firman johtaja Jessica Pearson sen sijaan on täysi fiasko: katsojalle ei edes vilauteta naisen sielunmaailmaa. Sen vuoksi minulla ei ole mitään samaistuttavaa, eikä hahmossa tapahdu minkäänlaista kehitystä. Nainen vain vihaa tiettyjä henkilöitä ja jakelee käskyjä ja epäluottamuslauseita. Harmi, sillä jos Jessican hahmoa vähänkään syvennettäisi, hän olisi Suitsin mielenkiintoisimpia henkilöitä. Näyttelijän vika tämä ei ole.

Pukumiehet-sarjassa lakiavustaja Rachel Zanea näyttelevä Meghan Markle on noussut viime aikoina otsikoihin kihlauksensa johdosta. Näyttelijättären mies sattuu nimittäin olemaan prinssi Harry. Yhdysvaltalaista Marklea odottaakin nyt kuninkaallisen elämä ja pari menee pian naimisiin.

Jonkinlainen hauska huomio on sekin, että sarjassa käy vierailevina tähtinä kutakuinkin yhtä aikaa kaksi Game of Thronesista tunnettua näyttelijää: lordi Varysta esittävä Conleth Hill ja Catelyn Starkia näytellyt Michelle Fairley. Bonusnippelitietona mainittakoon, että Harvey Specterin näyttelijä Gabriel Macht ja Harveyn sihteeriä Donna Paulsenia esittävä Sarah Rafferty ovat parhaita ystäviä siviilielämässä. Heidän oikea ystävyytensä saattaa liittyä jotenkin sarjassa aina silloin tällöin mainittavaan mystiseen rituaaliin, josta katsoja ei tiedä mitään muuta kuin sen, että siihen liittyy tölkinavaaja, nastoja ja ehkä kermavaahtoa.

Niin ja Pukumiehet (tai Suits) -nimi tulee ihan siitä, että henkilöhahmoilla on aina päällään toistaan upeampia pukuja. Aika simppeliä, eikö?


Sarjarakastuja-asteikolla 8/10
IMDb-asteikolla 8.6

Tuomio:
Viihdyttävimpiä lakidraamasarjoja, joita olen katsonut.

Sitaatti:
"You just got litt up!" - Louis Litt

Jaksoja katsottu:
44 / 109

Kausia:
Kahdeksan varmistettu, seitsemäs menossa

Mistä voi katsoa:
Netflix

Kommentit

Suositut tekstit