Netflix-alkuperäissarja: Castlevania (2017)

Vampyyrit ja Dracula ovat aiheina jo vähintäänkin kuluneita. Erilaisia elokuvia ja sarjoja on ehditty tehdä paljon ja katsojat ovat nähneet luultavasti kaikki mahdolliset versiot erilaisista vampyyreista, murhaajasta aina unelmavävyyn saakka. Castlevania (2017) kääntää perinteet kuitenkin edukseen, eikä yritäkään tehdä mitään liian uutta. Kliseiden hyväksyminen tuo tässä tapauksessa hyvällä tavalla vanhanaikaisen tuulahduksen nykyaikaiseen vampyyripopulaarikulttuuriin.

Minulla oli tätä sarjaa kohtaan hyvin voimakkaat ennakkoluulot, vaikka en oikeastaan tiedä miksi. Katson paljon animaatiosarjoja, myös animea, mitä oletin tämänkin sarjan olevan. Yllätyin siksi melkoisesti, kun ääninäyttely olikin englanniksi. Otettuani asiasta selvää, kävikin ilmi, että sarja on pohjoisamerikkalaista tekoa.

Netflixin Castlevania (2017)

Dracula vapauttaa Wallachiaan demoniarmeijan ihmisten vitsaukseksi ja rangaistukseksi kirkolle, sillä papit polttivat Draculan vaimon roviolla tieteen harjoittamisen vuoksi. Vaikka sarja on todella lyhyt, olen onnellinen siitä, että tarinan taustat maltettiin näyttää katsojalle. Ilman tätä prologia katsojat eivät luultavasti pystyisi välittämään muiden jaksojen tapahtumista samalla tavalla.

Erinomaisiksi hahmoiksi sarjan henkilöt paljastuvat siitäkin syystä, että katsoja oikeasti tuntee surua ja empatiaa niin Draculan vaimoa kuin Draculaakin kohtaan vaimon kuoleman hetkellä, vaikka se tapahtuu ensimmäisessä jaksossa ensimmäisen viiden minuutin aikana. Hahmoilla ei ole paljoa aikaa vakuuttaa, mutta tulevan vaimon ja miehen ensitapaamista kuvaava takauma ennättää sulattaa katsojien sydämet muutamassa minuutissa. Empatia yksin suruunsa ja vihaansa jäänyttä Draculaa kohtaan jatkuu läpi ensimmäisen kauden, vaikka Draculan manaamat olennot tuhoavatkin säälittä ihmiselämiä Wallachian kylissä.

Sarja on raaka, mutta tähän yhteyteen se sopii. Draculan demoniarmeijan raakalaismaisuus ja säälittömyys saavat omituisen vivahteen siitä, ettei katsoja voi olla Draculalle vihainen. Katsojan viha kohdistuu vaimon murhaajiin; papit ja piispat, sekä koko kirkko instituutiona ovat tämän sarjan todellinen antagonisti. Silmitön väkivalta jää tässä tapauksessa paheena kakkoseksi kirkon ylimielisyydelle, manipuloinnille ja välinpitämättömyydelle. Tästä katsoja voi nähdä haluamansa määrän kannanottoja esimerkiksi nykytodellisuuteen mutta tietysti myös historiaan.

Videopelitaustan voi aistia sarjan neljästä jaksosta. Tapahtumat etenevät hyvin nopeasti, mutta tempo ei häiritse. Pidemmät kohtaukset saattaisivat jopa latistaa muuten hyvää toimintaa. Prologin loputtua tarinan varsinainen "sankari" Trevor Belmont edistää juonta pelimaailmasta tutun tehtävä-toteutus -kaavan mukaan. Belmont saa selkeästi peleille tyypilliseen tapaan erilaisia questeja ja ratkaisee ne sitten omien erikoistaitojensa avulla. Belmont on hahmona niin ikään onnistunut. Renttumaisen sankarin musta huumori keventää sopivasti välillä hyvinkin raakaa tarinaa ja sitä kautta katsoja selviää vauvoja raatelevista demoneista traumatisoitumatta.

Kuten todettu, sarjassa on vain neljä noin 25 minuutin jaksoa, joten katsottavaa ei ole paljon. Olen kuitenkin sitä mieltä, että pidempi kausi olisi ollut turha. Tämän sarjan tapahtumat, hahmot ja teemat toimivat erinomaisesti tiiviissä ja nopeatempoisessa paketissa. Suosittelen sarjan katsomista kaikille, jotka eivät häiriinny animemaisesta animaatiotyylistä tai raakuudesta.

Sitaatti:

"Bastards. I hope you all bleed out. Through your arses!" (s01e02)

"God shits in my dinner once again." (s01e03)

Tuomio: Tervetullutta viihdettä vampyyrien, kauhun, videopelien ja mustan huumorin ystäville.

Jaksoja katsottu: 4/4

Kausia: 1, toinen tulossa vuonna 2018

Kerronta: Etenevä juoni, videopelimäinen rakenne