Netflixin sarjauutuus: Alias Grace (2017)

Kuluneella viikolla minua hemmoteltiin, sillä Netflixiin ilmestyi 3.11. Alias Grace -niminen kuusiosainen minisarja. Alias Grace perustuu Margaret Atwoodin samannimiseen romaaniin. Jos Margaretin nimi tuntuu tutulta, se johtuu siitä, että saman kirjailijan teokseen perustuva The Handmaid's Tale on ollut 2017 vuoden parhaita ja palkituimpia sarjoja. Mikäli et ole kyseistä kymmenosaista sarjaa vielä nähnyt, suosittelen lämpimästi tutustumaan siihen esimerkiksi HBO Nordicin kautta.

Jo siis pelkästään löyhä yhteys The Handmaid's Taleen sai minut innostuneeksi Alias Gracesta. Tässä tapauksessa kyse ei kuitenkaan ole science fictionista tai pelottavista tulevaisuudenkuvista vaan sarjauutuudessa paneudutaan historiaan. Alias Grace perustuu tositarinaan, joista en yleensä innostu aivan yhtä paljon kuin silkasta mielikuvituksen tuotteesta, mutta tässä tapauksessa tositarinan ja sarjan välissä on kuitenkin fiktiivisyyttä lisännyt romaani. Pystyin siis näkemään tämän ennakkoluulon yli ja olen tyytyväinen, että tein niin. Erityisesti siksi, että Alias Grace muistutti minua palavasta rakkaudestani Emily Dickinsonin runoihin.

Alias Grace -sarjan juliste
Alias Grace (2017)
Katso traileri tästä.

Sarja kertoo tarinan Grace Marksin elämästä. Sarah Gadonin näyttelemä Grace matkustaa kotimaastaan Irlannista Kanadaan perheensä kanssa ja aloittaa työn piikana. Tyttö ajautuu lopulta tilanteeseen, jossa hänet tuomitaan työnantajansa murhasta. Sarja alkaa varsinaisesti siitä, kun Grace on viettänyt vankilassa 15 vuotta ja mielisairauksiin erikoistunut lääkäri Simon Jordan yrittää ottaa selvää murhaan liittyvistä mysteereistä. Tilanne on nimittäin se, ettei Grace itse muista mitään tapahtumista, eivätkä kaikki usko hänen syyllisyyteensä. Katsojakaan ei tiedä, mihin uskoa.

Sarjan rakenne perustuu kehyskertomukselle, joka tarkoittaa siis varsinaista tarinan hetkeä, kun Simon Jordan alkaa haastatella Gracea menneisyyden tapahtumista, sekä takaumille, joissa Gracen elämäntapahtumat kerrotaan kronologisesti. Grace kertoo tapahtumista ääneen välillä lääkärille, mutta silloin tällöin kerronta siirtyy kirjetasolle tai asioihin, joita lääkäri ei saa tietoonsa. Joskus on epäselvää, kenelle Grace tarinaansa oikeastaan kertoo.

Mysteeri on tämän sarjan avainsana. Rikossarjojen ja dekkareiden ystävät saavat tästä varmasti paljon irti. Sarja sijoittuu vuoteen 1843, joten myös vanhempien aikojen miljööstä ja tunnelmasta nauttivat voivat helpottaa Downton Abbey -vieroitusoireitaan tämän sarjan avulla.

Itse pidin erityisesti sarjan rakenteesta (kehyskertomus ja takaumat) ja sen tarjoamista mahdollisuuksista. Katsojaa kiusoitellaan, mutta ei liikaa. Liian usein törmää siihen, että sarja on joko liian pitkä eikä katsoja jaksa odottaa haluamiaan vastauksia, tai sitten sarja panttaa vastauksia tahallaan ja kaikki paljastetaan epätyydyttävästi viimeisen viiden minuutin aikana. Alias Grace on kysymysten ja vastausten osalta hyvin tasapainossa.

Minulle pääasiassa tuntemattomat näyttelijät suoriutuvat tehtävistään erinomaisesti. Erityisesti pääosaa näyttelevä Gadon on uskottava niin viattomana tyttönä kuin vankilassa viruneena, kyynistyneenä naisena. Gracen elämä ei ole ollut tuskatonta, ja Gadon suoriutuu voimakkaidenkin tunteiden näyttelemisessä luontevasti ja uskottavasti. Ainoastaan Anna Paquinin esittämä Nancy Montgomery, Gracen toinen väitetty uhri, jää minulle hieman etäiseksi esitykseksi. Se toisaalta saattaa olla roolihahmosta eikä näyttelijästä kiinni.

Sarjan leikkaus on tehty kahdella erilaisella tavalla. Kun kerronta etääntyy päähenkilö Gracen ajatuksista ja katsojaa ohjataan seuraamaan tapahtumia sellaisinaan, sarja etenee pitempien kohtausten, rauhallisemman temmon ja jopa pysähtyneiltä tuntuvien kohtausten kautta. Kun sarjassa seurataan tarkemmin Gracen ajatuksia, sen näkee myös editoinnista. Katsoja saa nauttia nopeista vilahduksista, sekunnin kestävistä menneisyyden välähdyksistä, hallusinaation ja unen kaltaisista kohtauksista sekä epäluotettavista hetkistä ja kuiskauksista.

Huolimatta sarjan yleisestä synkkyydestä, Alias Grace kylpee väreissä. Tai ainakin ympäristö kylpee; luonto kuvataan lähes poikkeuksetta houkuttelevana ja värikkäänä, hyvänä paikkana olla. Sen sijaan ihmiset ovat usein valjuja ja väritykseltään jopa harmahtavia.

Värien ja leikkauksen lisäksi kiinnitin paljon huomiota sarjan dialogipainotteisuuteen. Grace puhuu paljon, älykkäästi ja syvällisesti. Katsojalla on joskus vaikeuksia pysyä filosofisen mietiskelyn ja itsereflektion perässä. Liikaa tästä ei ehdi kuitenkaan uupua, sillä Gracesta enemmän erillään olevat kohtaukset saattavat olla hyvinkin hiljaisia. Puhe ja hiljaisuus merkitsevät molemmat yhtä paljon.

En löydä tästä sarjasta paljoakaan moitittavaa, vaikkakin sarjan loppu jäi itselleni hieman liian ontoksi. Jäin kaipaamaan jonkinlaista selkeämpää viimeisen pisteen hetkeä. Lisäksi joidenkin hahmojen kehitys kulki suuntiin, joka ei ollut täysin luontevaa. Joiltakin osin miesten roolit sarjassa jäivät myös melko yksipuolisiksi ja jopa oudoiksi. Olinkin erottavinani seitinohuen kerroksen feminismiä Alias Gracen kohtausten väleistä.

Kaikki jo mainitsemani asiat sekä pikkuripaus yliluonnollista tekevät tästä sarjasta katsomisen arvoisen!


Tuomio:
Selvittämisen arvoinen mysteeri sopivilla mausteilla.

Sitaatti:
"What makes you think I'm in trouble, Grace?"
"Those who have been in trouble are alert to it in others, sir." (s01e02)

Jaksoja katsottu: 
6/6

Kausia:
1, eikä lisää valitettavasti tule

Mistä voi katsoa:
Netflix


Kommentit

  1. Löysin tän sarjan sun blogin kautta ja oli kyl hyvä! The Handmaid's Tale on myös tarkoitus katsoa jossain vaiheessa.

    Ps. Sulla on oikein kiva blogi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kun mukava kuulla! Handmaid's tale on kyllä erinomainen sarja, vaikkakin tätä vielä vähän synkempi. Jos koskaan törmäät johonkin hienoon sarjaan niin mulle saa ehdottomasti vinkata! ^^

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit